Norjassa lastensuojelu eli Barnevernet on samanlainen mielivaltainen ja kaikkivoipa instituutio, kuin lastensuojelu Suomessa. Sillä on aivan liikaa valtaa ja yksittäisellä päätöksellä, ilman mitään konkreettisia todisteita, voidaan rikkoa kokonainen perhe ja aiheuttaa valtavaa murhetta asianomaisille. On ihmisoikeusrikkomus estää vanhemmiltaan lastensa kasvatus ja perheenjäsenten väliset tapaamiset.

Se myös rikkoo YK:n Lapsen oikeuksien sopimusta, erityisesti artiklaa 9. Sen lisäksi nämä oikeusmurhat aiheuttavat valtavaa pelkoa ihmisissä ja luottamus viranomaisiin ja oikeusvaltioon murenee.

Bodnariun perhe, johon kuuluu isä Marius ja äiti Ruth, sekä viisi lasta, elivät marraskuuhun 2015 asti tavallista perhe-elämää eteläisessä Norjassa. Isä, joka on kotoisin Romaniasta, työskenteli kunnalla IT-asiantuntijana ja äiti sairaanhoitajana paikallisessa sairaalassa. Perheen vanhemmat lapset Eliana (10 v. ja Naomi 7 v.) kävivät paikallista koulua. Vanhemmat olivat tunnustavia kristittyjä.

Eräänä päivänä Eliana ja Naomi joutuivat sanaharkkaan toisen oppilaan kanssa koulubussissa, jota selvittämään saapui koulun rehtori. Selvityksen jälkeen rehtori teki lastensuojeluilmoituksen kummastakin Bodnariun perheen lapsesta.

Rehtori oli kertonut sosiaalityöntekijälle, että perheen vanhemmilla on ”vahva usko ja näkemys että Jumala rankaisee synnistä” ja että vanhemmat ovat joskus läpsäisseet lapsiaan kurinpitomielessä. Lasten fyysinen kuritus (kaltoinkohtelu) on kiellettyä Norjassa, kuten myös Suomessa. Rehtori oli myös maininnut että tytöt olivat puheliaita ja toisinaan koulussa puhuivat palturia välttääkseen ongelmia. Lisäksi rehtorin mukaan vanhemmat huolehtivat lapsistaan, eikä heillä ollut taloudellisia vaikeuksia. Lapset eivät myöskään pelänneet mennä kotiin, eikä rehtori uskonut että lapsia pahoinpideltäisiin. Rehtorin mielestä paras tapa puuttua asiaan olisi antaa vanhemmille neuvoja ja ohjeita kasvatuksessa.

Norjan lastensuojelu reagoi välittömästi, ilmoitti asiasta poliisille ja kiireesti haastatteli lasten lääkärin, jonka mukaan lapset olivat terveitä, heistä oli pidetty hyvää huolta eikä heissä ollut mitään merkkejä pahoinpitelystä.

Jälkikäteen on selvinnyt että perheen uskonnollisuus oli merkittävä ”lastensuojelullinen huoli”. He tulkitsivat, että koska Raamatun mukaan ihmiset ovat syntisiä, niin se aiheuttaa lapsille stressiä. He ilmeisesti eivät olleet lukeneet sitä kohtaa, jossa syntisille annetaan lahja – syntien anteeksianto. Sitä ei ansaita, vaan se on lahja Jumalalta.

Marraskuun 16. päivä tytöt lähtivät normaalisti kouluun. He eivät tulleet takaisin kotiin. Sosiaalitoimi saapui kouluun kesken koulupäivän ja kuulustelujen jälkeen otti lapset huostaan, ilman oikeuden päätöstä tai että kertoivat asiasta vanhemmille. Tytöt olivat sosiaalityöntekijöiden kuulustelussa vahvistaneet että isä joskus läpsäisee heitä. Myös tyttöjen kristinusko oli tullut esille, kun lapset olivat sanoneet että Jumala vastaa rukouksiin.

Myöhemmin iltapäivällä perheen isä pidätettiin ja äidille ilmoitettiin Naomin ja Elianan huostaanotosta. Hänet käskettiin tulemaan välittömästi poliisiasemalle kolmen poikansa kanssa. Vanhempia kuulusteltiin kolme tuntia erillään toisistaan, ilman avustajaa, eikä heille kerrottu mistä heitä syytettiin. Kuulustelujen jälkeen perheen kuopus palautettiin vanhemmille, mutta tyttöjen lisäksi perheen kaksi poikaa, silloin 4- ja 2-vuotiaita, otettiin myös kiireellisesti valtion huostaan.

Isä Marius sai syytteen lastensa pahoinpitelystä. Hänet kuitenkin todettiin myöhemmin syyttömäksi, todisteiden puuttuessa.

Vanhemmat palasivat tapahtuneesta järkyttyneinä kotiin. Painajainen jatkui heti seuraavana iltana, kun sosiaalityöntekijät saapuivat perheen kotiin viemään pois myös perheen 3-kuukautisen vauvan, vaikka poliisitalolla heille oli luvattu että perheelle järjestetään tukipalvelua ja neuvontaa.

Sosiaalityöntekijät ehdottivat kauhistuneelle äidille, että hän voisi syyttää miestään pahoinpitelystä ja pääsisi turvakotiin lastensa luokse. Ruth ei suostunut antamaan väärää todistusta miehestään. Voimme vain kuvitella perheen tuskan noina päivinä.

Tapaaminen sosiaalityöntekijöiden kanssa järjestyi kahden viikon päästä. Lastensuojelulla ei ollut mitään todisteita pahoinpitelystä, ainoastaan tyttöjen alkuperäiset, johdatellut kertomukset satunnaisesta läpsäisystä. Lastensuojeluilmoituksen tehnyt rehtori vastusti voimakkaasti perheen rikkomista ja todisti että hän ei usko vanhempien vahingoittavan lapsiaan ja että lasten erottaminen vanhemmistaan ei ollut lasten etujen mukaista.

Myös kunta lähti perheen tueksi muistuttamalla lastensuojelua että lain mukaan lapset voidaan huostaanottaa ainoastaan jos heitä on ”merkittävästi vahingoitettu”. Sellaista lastensuojelu ei kyennyt osoittamaan. Lisäksi kunnan lausunnon mukaan ”vanhemmat ovat täysin kykeneväisiä huolehtimaan lapsistaan ja tilanteen voi korjata perheneuvonnalla”

Barnevernet ei heltynyt vanhempien vakuutteluista huolimatta, vaan päätti lasten sijoittamisesta kolmeen eri sijaisperheeseen. Isä ei saanut tavata lapsiaan lainkaan. Äiti sai tavata pikkuvauvansa kaksi kertaaa viikossa ja isommat pojat kerran viikossa, kahden tunnin ajan. Tyttäriä ei saanut tavata lainkaan, ainoa kontakti oli 10-minuutin puhelu. Norjan lastensuojelun mielivallan myötä perhe oli hajoitettu täysin palasiksi, ilman mitään oikeuden päätöstä.

Tapauksesta nousi valtava kohu ympäri maailmaa ja perhe sai tukea kymmeniltä tuhansilta ihmisiltä. Perheen vetoomukset ja valitukset tuottivat viimein tulosta ja huostaanotot purettiin. Perhe pääsi lopulta palaamaan yhteen 210 päivän erossaolon jälkeen.